Petroskoi 28.6.- 1.7.2009
Sunnuntai 28.kesäkuuta Matka Värtsilästä kohti Petroskoita taittuu hitaasti mutta varmasti.
Rehevää seutua, järviä ja jokia. Bussi keinahtelee mennessään mutkittelevaa, läpeensä kehnoa asvalttitietä pitkin. Tietyömaita on vähän väliä ja kaikkialla, silti ainoatakaan työkonetta ei näy.
Karjala näyttää tältä osin samalta, kuin vieraillessani edellisen kerran kymmenkunta vuotta sitten. Rahaa infraan ja teiden kuntoon laittamiseen lienee yhä niukalti. Liikennettä tällä ajan murjomalla valtaväylällä näyttää olevan vähän.
Joenvarren idylli murenee mitä lähempää sitä sattuu katsomaan. Puikkola, Ruskeala, Rautalahti, Läskelä, Impilahti...
Jokin niissä joka tapauksessa viehättää. Postikortin pinnalla idylli kusettaa katelijaansa. Saman näyttää tekevän digikameran kuvaruutukin. Aika täällä on pysähtynyt ja pysyy siinä tilassa vielä pitkään. Ajomatka tuntuu ikuisuudelta. Koko päivän kestävä bussissa istuminen puuduttaa pakaroita.
Jaloitteluhetket tulevat hyvään aikaan.
Olemme yhtä mieltä siitä, että hyvä kun päivästä tuli sateinen. Matkanteon kannalta näin tuntuu jotenkin paremmalta. Huomiseksi Aanne Borgström on luvannut kuitenkin poutaa.
Maanantai 29.kesäkuuta Petroskoi on yli 250 000 asukkaallaan yllättävän iso kaupunki. Opastettu kaupunkikierros on siksi paikallaan. Sujuvasti suomea puhuva nainen vie meitä paikkoihin joihin muuten tuskin tulisi koskaan mentyä, kirkkoon, puistoon, pönöttävien mahtimiesten patsaita kummastelemaan...
Äänisen helmi, pikku-Pietariksikin kutsuttu Petroskoi pitää sisällään paljon nähtävää. Äsken mainitsemiani patsaita, niitä seisoskelee paraatipaikoilla. Tsaarin Venäjän ajoilta kommunistivallan ajan kansanvahtijoihin. Tarkkailevia silmäpareja, tuoreimpina V.I. Lenin ja O.W.Kuusinen. Kaikkialla on puistoja, suihkulähteitä, vanhoja resrestauroituja ja restauroimattomia rakennuksia, kirkkoja, teattereita...
Petroskoi sijaitsee Äänisen rannalla. Satama on paikka, joka jokaisen kävijän tulee nähdä. Rantakatu on pitkä, hyvin hoidetun näköinen bulevardi, jonka vartta vartioivat ystävyyskaupunkien lahjoittamat taideteokset. Ne eivät ole kivestä hakattuja mahti-miehiä, vaan modernimman ajan teräsluomuksia. Petroskoi on ajan mittaan haalinut itselleen useita ystäviä; Joensuu ja Varkaus Suomesta, Uumaja Ruotsista, Rana Norjasta, Duluth USA:sta, Neubrandenburg ja Tubingen Saksasta ja vielä siellä on ranskalainen La Rochellekin...
Tiistai 30. Kesäkuuta. Silloin kun on tilaisuus matkustaa Petroskoihin,kannattaa vierailla Kizin saarella. Oma seurueemme ei tee tästä poikkeusta, Toista tuntia kestävä meluisa matka kantosiipialuksella kuudenkymmenen kilometrin päässä olevalle kizille on itsessään tylsä. Paatilla ei ole tarjolla mitään suuhunpantavaa, ei kahvia eikä pullaa, kaljasta puhumattakaan. Sataman kioskitkaan eivät jostain syystä piirakkaa ja patonkia kaupitelleet.
Virtuaalimatkan Kizille aiemmin tehneenä tiesin ennalta mitä saarelle tulijaa perillä odottaisi. Odotukset ylittyivät. Nähtävää on aika paljon. Alue on laaja, vanhan ajan karjalaistalot, aitat ja kirkot muodostavat esineistöineen miellyttävän, harmonisen kokonaisuuden.
Toisaalta Kizi on selvästi turistikohde. Talot sinne on siirretty eri puolilta Äänisniemeä ja lähisaarilta ja koottu paikan päällä. Vakinaista asujaimistoa ei oikeastaan ole, vaikka niinkin voisi olettaa. Huvittavaa on havaita, miten vain hetki aiemmin kirkossa messukasukka yllään hartaasti lauleskellut pappismies saapasteleekin pitkin satama-
raittia farkuissaan ja verkkapuserossaan papinkolttu nuhjuiseen muovikassiin survottuna.
Unescon maailmanperintöluetteloon liitetylle Kizille sopii kaikesta huolimatta toivottaa onnea ja menestystä vastakin.
Nadezhda - Tulevaisuuden toiveen talo
Ajaessamme kaupungin laitamille, umpirähjäiseen Klutshevajan kaupungiosaan, Antonovinkadulle. tiedämme edessä olevasta juuri sen verran mitä meille hetki sitten kerrottiin. Oppaanamme oleva yhteyshenkilö Elisabeth ei vielä varttitunti takaperin ollut aivan varma pääsisimmekö edes vierailemaan kohteessa.Tämä tuli niin lyhyellä varoitusajalla.
Halusimme nähdä oliko kaikki hyvin. Onko Nadezha - tulevaisuuden toiveen talo. Sellainen, jollaiseksi se
on tarkoitettu. Onko siitä varmasti tehty sellainen, että mekin voisimme olla siihen tyytyväisiä. Sellainen mitä avustuskohteelta sopisi edellyttää.
Näin näyttää olevan. Paikalla oli toistakymmentä iloista silmäparia, kymmen-kesäisiä lapsia, poikia ja tyttöjä sekä talon henkilökuntaa. Tilat vaikuttivat aika pieniltä. Lahjoitetuilla varoilla niistä oli saatu silti varsin kodikkaat.
Meille kerrotaan, että paikalla käy päivittäin kolme eri ikäisten ryhmää, lapsia ja nuoria. Kerrallaan heitä on kymmenkunta. Täällä heillä on mahdollisuus viettää ns. laatuaikaa turvallisessa ympäristössä.
Osaston vastaava, Natalia ei peitä iloaan meidät tavatessaan. Hän kertoo talon tarpeellisuudesta ja pitää avoimuutta tärkeänä. Elisabeth Sultanaevan tehtävänä on tulkata.
Natalia kertoo kyselemättä, mihin kaikkeen lahjoitusvaroja on tähän mennessä käytetty. Valkoista kirjekuorta vastaan ottaessaankin hän tiedustelee heti, kenelle pitää raportoida mihin kuoren sisältämät rahat tullaan käyttämään. Totesimme luottavamme hänen ja talon henkilökunnan omaan harkintaan. Kysymyshän on bussissa keskuudestamme kerätystä kolehdista...
Omistajaa vaihtoivat myös mukanamme olleet koulureput, sisältönään tuikitavallinen ala-asteen perussetti koulutarvikkeita, kuten vihkoja, kyniä, kumeja, viivottimia jne.
Haluaisin jututtaa näitä lapsia, mutta siihen ei tällä erää ole riittävästi aikaa. Mikäli kouluaikoina en olisi päätynyt lintsailemaan venäjäntunneiltani, voisin ehkä yrittää ilman tulkkiakin kysellä; mitä heille kullekin tänään kuuluu? Mitä he odottavat elämältään?
En saa ehkä koskaan tietää, miksi Sveta, Maria, Sasha tai Marina, kaikista kaupungin lapsista ovat nyt täällä. Miksi juuri he?
Syitä lienee monia. Se on selvää, ettei se vähäisemmissäkään määrin johdu heistä.
Palkaksi turvakodin vierailusta saimme hyvän mielen. Hyvä mieli tuli siitä että päällisin puolin kaikki näytti olevan kunnossa. Pettyneitä olisimme olleet, mikäli meille ei olisi suotu tilaisuutta käydä sitä itse toteamassa.
Keskiviikko 1.heinäkuuta Maisema vaihtuu verkkaisesti bussin matkatessa kohti Sortavalaa. Kun kotomaassa tielle rakennetaan vauhdin hillitsemiseksi koroke, täällä routa kaivelee sen täyteen kuoppia. Autoja liikkuu edelleenkin harvakseltaan ja ne näyttävät ajavan keskellä tietä, siinä kohtaa missä ehjää asvalttia on kenties eniten. Pitkän ja puuduttavan ajomatkan jälkeen edessämme on taajama. Luulin että saavumme jo Sortavalaan, mutta vikaan veikkasin. Tämäpä onkin pikku-Sortavala, eli Helylä. Kyläpahanen, joka on kuulunut silloin ennen Sortavalan maalaiskuntaan. Itse kaupunkiin tästä on vielä matkaa kuutisen kilometriä.
Emme pysähdy keskustaan, vaan bussi vie meidät halki rähjäisen teollisuusalueen, Laatokan rannalla sijaitsevan hotellin pihaan. Hotellin nimi on Piipun piha. Se on osittain entiseen tehdasrakennukseen rakennettu, tyylikäs ja ajanmukainen majapaikka.
Sekalaisen seudun keskellä Piipun piha näyttää paratiisilta. Vierasvenesatama on parinsadan metrin päässä.
Ravintola tarjoaa meille oivat puitteet lounasruokailuun. Filepossu juusto-smetanaan voideltuna lisukkeineen löytää tiensä nälkäisen suuhun. Purtava ei jää kauas neli-päiväisen matkamme pöperöiden piikkipaikasta.
Ajattelen lämmöllä yrittäjää, miestä tai naista joka on rohjennut perustaa tällaisen keitaan juuri tähän paikkaan. Keskelle ankeaa savitiilenharmaata tiilikasarmiviidakkoa.
