Aamu Imatran ja Svetogorskin rajan tuntumassa on hiljainen. Jonottaa ei tarvitse, mutta itse rajamuodollisuuksiin sillä ei näytä olevan merkitystä. Aikaa kuluu turhanpäiväiseen laukkujen syynäämiseen.
Bussimatkamme kannakselle alkaa täältä, kaksoiskaupungin itäpuolelta, Svetogorskista. Huoltoasemalla tankataan auto ja ostetaan tarvittavat matkaeväät.
Edessä on alun toistasataa kilometriä taivalta, jonka taittamiseen täytyy varata riittävästi aikaa.
Teiden kunto ei ole kaksinen.
Tunnelma on odottava. Matkan määränpäässä, Käkisalmessa ei monikaan meistä ole aiemmin vieraillut. Toisilla on muistikuvia vanhempien tai isovanhempien kertomina, omista lapsuudenkodeistaan Laatokan rantamilla. Toisille matka on kurkistus neuvostoajan jättämiin jälkiin ja kurjuuteen, toisille tunteita pintaan nostattava kaipuu sukujuurtensa kotikonnuille.
Hoitamattomien peltoaukeiden, lepikoiden ja jättiputkien valtaaman taipaleen päässä se seisoo,
Käkisalmi, venäläisittäin Priozersk, Viipurin pikkuveljenäkin tunnettu pikkukaupunki.
Käkisalmen markkinoilta
ennen sotia,
väärän vitosen isä toi kotia...
Parinkymmenen tuhannen asukkaan kaupunki ei ainakaan vilkkaudellaan päätä huimaa. Iltapäivän katunäkymä on rauhallinen ja liikenne varsin vaatimatonta. Itse kaupungin keskusta on hyvässä kuosissa, vaikkakaan puistoalueisiin ei näytä resursseja oikein riittävän. Neuvostoajan henki elää vahvasti. Kadunnimiä ei ole monien muiden kaupunkien tapaan muutettu ja Lenin-setä seisoo lokkien levähdyspaikkana kaupungin keskustassa. Hotelli, jossa majoitumme on aivan keskustassa. Nappasimme huoneet ja asetuimme taloksi.
Kiertoajelu kaupungilla hyvin suomea puhuvan oppaan matkassa oli paikallaan. Kyrillisin kirjaimin kirjoitetuille kadunnimille saatiin vanhat suomalaisnimet ja sodasta selvinneiden rakennusten kohtalo tuli selvitetyksi.
Linnoitusalueeseen tutustuminen jää ajanpuutteen (?) takia lyhyeksi, mutta pistäytyminen siellä lienee helppoa myöhemminkin, koska se sijaitsee aivan keskustan tuntumassa.
Aamupala Korelian tapaan: vaaleata puuroa, pieni pala leipää, teetä, pikakahvia, keksi ja jugurtti. Sillä oli saatettava päivä alkuun. Onneksi runsaampaan menuun tottuneille torin toisella puolella sijaitseva pikkukauppa avattiin jo hyvissä ajoin, ihan melkein meitä varten.
Tänään on Tiistai ja tälle päiväle varattiin etukäteen ohjelma. Retki kuudenkymmenen kilometrin päässä, Laatokalla sijaitsevaan Valamon luostariin. Vuoden takainen Kizin saaren vierailu on vielä muistissa. Lienee parasta nollata muisti. Toisaalta Karjala, luostari ja ortodoksisuus kulkevat kuitenkin aika tavalla yhtä jalkaa.
Matka sinne sujuu puolessatoista tunnissa. Kantosiipialus on Helsingin ja Tallinnan väliä pendelöivien Lindan ja Lauran kaltainen pikaliippari.
Perillä odottavat luostarialue, kirkot ja skiitat. Skiittoja , niitä pieniä kappeleita tuntuu riittävän. Mikäli globaali elämänmeno alkaisi kyllästyttää, niin ainahan tänne voisi muuttaa. Ties vaikka saisi oman pikku skiitan. Väkeä Valamossa vierailee paljon, liki neljännesmiljoona vuosittain. Päivää kohden se tarkoittaa puoltatoistatuhatta silmäparia. Talvella turisminomaista toimintaa ei kuitenkaan ole.
Oppaan johdolla kävelemme kilometrikaupalla pitkin pääsaaren polkuja, poikkeamme skiitoissa ja ihailemme silmää hiveleviä Laatokan maisemia. Oppaamme Svetlana, pietarilainen tanssija, ei ole kävelylenkistä moksiskaan. Meillä monella sen sijaan saattaa aamulla olla jalat jumissa!
Poikkesimme kuuntelemassa luostarilaulua pikkukirkossa. Sitä sellaista perinteistä oraalilaulua, matalaa bassoa, liediä ja korkeaa kastraatiosoundia. Mahtavaa äänenkäyttöä kvartetilta, viiden lyhyehkön laulun sessio varsin tyylikkäästi. Laulajat eivät olleet luostarin väkeä, vaan ihka oikeita ammattilaisia, lähinnä Pietarin teattereista ja konservatorioista.
Miettisen video esityksestä.
Valamoa ympäröi lukuisia pikkusaaria. Niillä asuu väkeä munkeista siviileihin, joskin siviilien eli tavallisten ihmisten määrä on pikkuhiljaa hiipumassa. Kalastuksella, kotitarveviljelyllä jne. aiemmin elantonsa saaneiden ihmisten elo on tätä nykyä pitkälti kiinni turismista. Sen varaan luostarin toimintakin perustuu. Vieraiden jättämillä ruplilla pidetään yllä yhteisöä ja ortodoksiluostariperinnettä. Tinkimäänkin on jouduttu. Satama-alueen kojuista ja kioskeista turisteille tarjoillaan kaikkea maallisen tarpeen tyydyttämiseen, kuten alkoholijuomia. Erikoisuutena luostarin itse tilaamaa yrttilikööriä.
Pikkukaupungin yöelämä, mikäli sellaista edes on, keskittyy todennäköisesti viikonloppuihin. Näinä kahtena iltana kylä oli kovin kuollut. Ravintoloista sai kuitenkin ihan kunnollista ruokaa, pihvejä keittoja, japanifaneille jopa susheja.
Kannas kiehtoo kauneudellaan, toisaalta kammoksuttaa kurjuudellaan. Tieolojen ja palveluiden parannuttua vetovoima varmaankin monikertaistuisi. Tunnesiteitä omaavien kiinnostus paikkoja kohtaan on olemassa. Tulevia sukupolvia varten tarvitaan toisenlaisia konsteja.